Olin pariisilaisessa hotellissa, johon olin jostain syystä kirjautunut siivoajaksi muutaman suomea puhuvan kaverini kanssa. Olin siivoamassa omaa kerrostani, kun tajusin tavaroiden liikkuvan, tai ainakin kuvittelin niin. Aina kun laskin jotain jonnekin, se oli siirtynyt toisaalle - toisaalta kyse saattoi olla pelkästä ajattelemattomuudestakin, etten huomannut itse siirtäväni tavaroita. Tunnelma huoneessa oli kuitenkin tosi ahdistava ja kävelinkin nopeasti alas ja sanoin, etten aikoisi siivota siellä enää, koska ahdistuin sen kerroksen tapahtumista. Selitin myös liikkuvista tavaroista. Yksi siivoojista huomasi, että kyseessä oli kerros 2010 (ei siis todellisuudessa noin korkealla oleva, vaan koodiltaan), joka jotenkin yhteen laskettuna oli olevinaan 13. Hän sanoi, että voisin vaihtaa kerrosta ja lähti siihen kerrokseen tarkistamaan tilannetta, jossa olin äsken ollut.

Yksitellen ihmiset katosivat tilasta ja päätin lähteä hetkeksi ulos. Kadulla huomasin, että kaikki ihmiset olivat kadonneet. Kävelin jonkin matkaa pitkin autioita katuja, mutta ketään ei todellakaan ollut missään. Palasin takaisin hotellin eteen kun huomasin valtavan hyökyaallon, joka lähestyi. Hotellin edessä oli kadussa kummun tapainen, jolle juoksin, sillä ymmärsin kummun olevan aaltoa korkeammalla (kunnon San Francisco-periaatteella). Aalto pyyhkäisi ohi ja olin turvassa. Pian kuitenkin huomasin entistä pahemman aallon olevan tulossa, jonka seurauksena suojapaikkanikin tulisi jäämään veden alle, sillä aalto oli korkeudeltaan kymmenisen metriä korkeammalla sitä. Samaan aikaan huomasin jonkun juoksevan minua kohti, päästäkseen kuivalle alueelle. Tuijotin aaltoa ja sitten ihmistä, sen jälkeen hotellia ja kun tyttö pääsi luokseni, käskin häntä seuraamaan minua. Juoksimme hotelliin, jossa telkesin oven vanhanmallisella tappilukolla (se joka uppoaa lattiassa olevaan reikään) ja juoksimme sitten sisemmälle. Käskin tyttöä kiipeämään kanssamme niin ylös kuin mahdollista, ollaksemme suojassa aallolta. Juoksimme ylimpään kerrokseen, jossa istuuduimme lattialle. Jostain paikalle ilmestyi kolmaskin henkilö. mies, joka käyttäytyi kohtalaisen sekavasti.

Jäimme vain istumaan lattialle ja odottamaan tulevaa.

 Olin jälleen Haapajärvellä unessani. Minulla oli mukanani kivääri, joka todellisuudessa oli vain ilmakivääri. Olin mies, iältäni noin 25-30. Mukanani oli myös miespuolinen kaveri, samaa ikäluokkaa hänkin.

Keskellä kaupunkia sijaitsee isohko rakennus, jossa on erilaista liiketoimintaa; partureita, virastoja, pizzeria, kioski jne. Olin tämän rakennuksen edustalla, kun suutuin jollekin ihmiselle siellä ja uhkasin häntä tuolla aseella. Seuraavalla hetkellä jatkoimmekin jo matkaa tuon rakennuksen taakse, sillä paikalle oli ilmestynyt poliiseja, jotka eivät onneksemme vielä olleet huomanneet meitä, mutta jotka olivat saaneet ilmoituksen aseesta. Todellisuudessa talon takana on pelkkä kerrostalopihaksikaan kelpaamaton "kuja", jonka toisella puolella siis tuo rakennus ovineen ja toisilla puolella oja ja joitain puita, ennen kuin ojan toisella puolella on pieni pläntti maata ja ehkä talo, en ole varma. Unessa toisella puolella avautuikin pienehkö niitty. Ympärillämme juoksi ihmisiä pois alueelta, näimme kuinka poliisi täydessä suojavarustuksessaan käskytti muutamaa pakenijaa nostamaan kätensä päänsä päälle ennen lähtöä, sillä heillä ei ollut tietoa asemiehen henkilöllisyydestä tai siitä, missä hän tällä hetkellä oli. Päätimme käyttää tätä tilannetta hyväksemme ja heitin kiväärini ojaan, ennen kuin esitimme uhreja ja olimme muka hukassa. Poliisi ei kuitenkaan kiinnittänyt meihin minkäänlaista huomiota, joten palasimme takaisin samaa reittiä ja otin kiväärin mukaani.

Seuraavalla hetkellä olinkin itse poliisi, mutta eri tehtävässä. Olin edelleen tuo mies, mutta silti jotenkin eri. Olin juuri pidättänyt humaltuneen häirikkönaisen, noin itseni ikäisen ja vein hänet poliisilaitokselle. Poliisilaitos oli lähinnä kauppakeskusta muistuttava iso pytinki ja huomasin haastatteluhuone 64:n olevan vapaana. Ongelma oli vain siinä, etten tiennyt miten sinne pääsee. Opasteita oli lähes kaikkialle, mutta huoneiden, joiden numero alkoi kuudella, opasteita ei näkynyt missään. Nainen yritti lisäksi karata, joten turhauduin ja väänsin hänen kätensä selkänsä taakse. Nainen tarjosi omia, mukanaan tuomiaan käsirautoja, mutta en ottanut niitä käyttööni jo senkin vuoksi, etten uskonut niiden pitävän kovinkaan hyvin ja että tapaus karkaisi heti kun olisi mahdollista saatuaan ne auki.
Vieraspaikkakuntalaisena poliisina kysyin ohjausta neuvonnasta ja nainen totesi ylös huoneeseen pääsevän ihan vain portaita, nyt kun rakennus oli remontoitu. Kiitin häntä ja lähdin kohti portaikkoa, mutta nainen vikuroi jälleen. Niinpä jäimme alas, jolloin huomasin hissin. Hissiin oli mentävä metallinilmaisimien läpi ja passitinkin naisen edeltäni, sillä tiesin itselläni olevan jotain metallista kuitenkin mukanani. Päästyään ilmaisimien läpi - eivät piipanneet - nainen ryntäsikin juoksuun. Huusin siitä ja käytävän toisessa päässä olleet metalliset läpät, samanlaiset kuin kauppaan mennessä on kauppojen sisäänkäynnillä monesti, läpsähtivät kiinni, pysäyttäen hänet. Kävin noukkimassa hänet jälleen mukaani ja kun jostain syystä jäin tekemään hänestä raporttia alakertaan, makasi hän tuolilla istuen, mutta kasvoillaan pitkin pöytää, liikkumatta. Tiesin senkin olevan vain keino huijata hänellä olevan jonkinlaisen sairaskohtauksen tai vastaavan, enkä kiinnittänyt siihen huomiota.

Tässä vaiheessa heräsin, joten loppu-unen jatkosta ei ole sitten mitään havaintoa. :|
 

 Olin mukana jonkinlaisessa kilpailussa, jossa oli punainen joukkue ja sininen joukkue. Itse kuuluin punaisiin. Molemmat joukkueet pukeutuivat oman joukkueensa väreihin, vaatteet olivat Elizabethin aikaisen tyyliset, miehillä ainakin polvipussihousut ja samettipaita, naisilla kai keittiöpiika-tyyppinen ratkaisu.

Kilpailun tarkoituksena oli tappaa muun joukkueen jäseniä ja yrittää itse säilyä hengissä. Kilpailu tapahtui kahden huoneen välillä, molempiin joukkueisiin kuului eri ikäisiä jäseniä, mutta niin, että nuorimmat olivat kuitenkin murrosikäisiä. Itse olin noin 17-20 -vuotias poika. Jotenkin tähän uneen liittyi myös Romeo ja Julia-tyyppinen sukutaistelu, mutta se oli vain tunne enemmänkin kuin mikään todellinen asia.

Toisessa joukkueessa oli mukana myös Kari Hietalahti, jonka heidän omassa joukkueessaan ollut jäsen (nuori poika) yritti kuristaa punaisella huivilla heti alkuunsa. Hän ei kuitenkaan onnistunut siinä ja Kari lähti kauemmas koko tilanteesta, ollen kuitenkin yhä mukana pelissä, mutta silti jossain muualla.

Pelaajia oli sen verran ja peli niin alkuvaiheessa, ettei oman joukkueen jäseniä välttämättä muistanut edes kaikkia. Päätin alkaa pelaamaan tosissani ja valitsin uhrikseni vastakkaisesta joukkueesta kaikkein nuorimman jäsenen, murrosikäisen tytön. Kuljin hänen perässään portaikkoon, jossa kävin hänen kimppuunsa ja aloin kuristamaan häntä niin, että istuin hajareisin hänen päällään tytön itse maatessa lattialla selällään. Hän tappeli vastaan minkä ehti ja melkein pääsi pakoonkin, mutta omasta joukkueestani tuli kaksi jäsentä avukseni ja saimme tytön kuolemaan. (Unessa tämä tappaminen oli normaalia ja jollain tapaa ei-todellista, sillä jotenkin ymmärsin, etteivät "tapetut" ihmiset oikeasti edes kuolleet.)

Palasin huoneellemme (olivat isoja asuntomaisia rakennelmia, vaikka huoneeksi ne miellettiinkin) ja seurasin joukkueiden välistä kyräilyä hetken. Viimein sain tarpeekseni ja nousin ja riisuin punaiset vaatteeni, jotka paljastivat minut ja vaihdoin ne sinisiin ja kävelin tyynesti toisen joukkueen leiriin. Ajatuksenani oli toimia ikään kuin leirin sisältä päin, vaikkakin samaan aikaan vihasin myös omaa leiriäni ja tahdoin kostaa heille yhden jäsenen vähenemisellä.
Kaikki menikin aluksi varsin hyvin, eikä kukaan paikalla olleista huomannut mitään erikoista. Liikuin samaan ikäryhmään kuuluvien kanssa ja istuimme huoneen eräällä reunalla, vanhempien jäsenten tehdessä jotain pöydän ääressä. Yhtäkkiä huoneeseen tuli lisää jäseniä ja he vilkaisivat minua epäluuloisesti. Jostain syystä turhauduin tästä ja nousin ylös, käskien jäseniä seuraamaan minua. Nuorimmat (15 - 30-v.?) kävelivätkin perässäni ja omalla huoneellamme ovivahtina ollut punainen jäsen tunnistikin minut. Käskin häntä päästämään minut ja mukanani seuranneet siniset huoneeseen. Kävelimme sisälle ja riisuin siniset vaatteeni, vaihtaen ne punaisiin. "Tänne minä todellisuudessa kuulun.", ilmoitin, mikä aiheutti ensin typertyneisyyttä sinisissä, sen jälkeen raivoa. He kävivät kimppuuni ja repivät minut mukanani sinisten puolelle, punaisen ovivahdin estelemättä. Siellä he paiskasivat minut polvilleen lattialle vanhimpien eteen, ja kertoivat tapahtuneesta. Vanhimmat tuijottivat minua ja nyökkäsivät sitten nuorimmille. He kävivät jälleen kimppuuni ja hakkasivat ja potkivat minua. En vastustellut. Lopulta he heittivät minut takaisin ulos ja huusivat perääni, että joutuisin vielä leirille.

Näin kävikin. Tässä välissä kävi aikahyppäys ja muutamaa päivää myöhemmin huoneemme ovelle koputettiin. Takana oli vanhoihin (Saksan?) armeijan vaatteisiin pukeutuneita miehiä kivääreineen (joissa oli pistomiekat) ja he ilmoittivat, että minun ja muutaman muun olisi kerättävä nopeasti tärkeimpiä tavaroita mukaan, sillä he veisivät minut pois. Tiesin mitä tuleman piti ja keräsin vain täysin turhaa tavaraa mukaani, sillä olin varma, etten saisi pitää niitä. Varulta otin kuitenkin jotain sellaistakin, jota uskoin tarvitsevani, sillä halusin uskoa siihen, että ehkä tilanne olisikin eri. Otin mukaani postimerkkejä ja paperia, jotta voisin kirjoittaa muille.

Tämän jälkeen olinkin leirillä, joka oli sekin sisätiloissa oleva iso verkolla rajattu tila. Olin siellä rääsyissä noin neljänkymmenen muun kanssa. Olin juuri tullut kun joku kunnia-arvoisempi astui sisälle ja kaikki ryntäsivät riveihin, toinen käsi pystyssä kuin natsitervehdyksessä. En muista sanoiko mies mitään, mutta hänen poistuttuaan palasimme normirutiineihin, sikäli kun niitä tuolla oli. Jossain vaiheessa menetin taas hermoni ja huusin ulkopuolella oleville vartijoille jotain törkeää, jolloin he avasivat häkin ja kävivät laumana kimppuuni. Taaskaan en vastustellut lyöntejä. He saivat minut niin huonoon kuntoon, että muistan vain hämärästi jonkun kuljettaneen minua jonnekin, valoja ja liikettä silmäluomien välistä. Kun heräsin, olinkin sairashuoneella. Tästä univaiheesta muistikuvani alkavat heikentymään. Muistan huoneessa olleen sairaanhoitaja-naisen, jolla oli 50-luvun Yhdysvaltojen sairaanhoitajan puku ja oranssit kiharat hiukset, sekä kirkkaan punaista huulipunaa. Hän puhui minulle jotain, mutta sitäkään en muista, mitä asia koski.

Totuus kävi kuitenkin päälle tässä vaiheessa unta ja heräsin.

 Olin Lontoossa ja kävelin kadulla lähellä kouluani. Eräältä tontilta oli talo poistettu ja se oli rakennustyön alla juuri, tontin ollessa tyhjä, metalliaidoin aidattu normaali rakennustyömaa. Aidan yhdessä kohdassa oli aukko, ja kaksi naista seisoi sen kohdalla, aidan toisella puolella. Maassa heidän edessään oli viemäriaukko. Yhtäkkiä toinen naisista alkoi laskeutumaan aukosta alas. Jäin seuraamaan tilannetta ja hetken päästä nainen nousikin, mukanaan kissa, joka ilmeisesti oli tippunut viemäriin ja nainen haki sen ylös. Puhuin puhelimessa samaan aikaan äitini kanssa ja kehuin, miten ihanaa on opiskella ja asua Lontoossa. Samalla mietin sitä, että äitini viimeinkin voisi tulla käymään ja asua luonani, jolloin kuluja hotellista ei tule.

Jatkoin matkaani koululle ja kävelin sisälle rakennukseen, joka oli selkeästi entinen teollisuusrakennus, nykyinen koulutustila. Opettajani ja muut oppilaat olivat jo paikalla. Päätin leikkiä kamerallani ihan muuten vain ja otin kuvia, muunmuassa opettajastani. Hän hermostui salamasta ja ilmoitti, ettei halua sitä käytettävän, jolloin kerroin, etten aio käyttää salamaa enää tulevassa. Otin vielä joitakin kuvia, ennen kuin keräännyimme pöydän ääreen kuuntelemaan opetusta. Vieressäni istui eräs journalismia ja kuvausta työkseen tekevä miespuolinen tuttavani, joka alkoi puhumaan minulle. En aluksi kiinnittänyt paljon huomiota sille mitä hän puhui, koska seurasin opetusta samalla. Sitten, yhtäkkiä tuttavani hiljeni ja käännyin katsomaan, samalla tajuten sen mitä hän viimeksi oli sanonut. "Isäni kuoli kolme päivää sitten."  Ystäväni itki, istuen tuolissa, pää alaspäin painettuna. En osannut sanoa mitään, mutta halusin hänen ymmärtävän, että olen pahoillani. Koska todellisessa elämässä en ole kovinkaan tunteikas tyyppi, tai osaa ilmaista itseäni siltä puolelta, oli unessa erikoista, että päädyin halaamaan häntä. Hän itki lisää ja jatkoin halaamista, itsekin alkaen itkemään. Silittelin hänen hiuksiaan ja viimein en kestänyt, vaan nousin ja lähdin pois käytävälle itkemään. Käytävllä oli ihmisiä, jotka olivat tulleet kyseisen koulun pääsykokeisiin ja huikkasin heille englanniksi, vähän hymyillen, ettei se koe niin vaikea ole, että sen takia kannattaisi itkeä. Kävelin heidän ohitseen käytävälle, terveydenhoitajan huoneeseen. Itkin tuolilla istuen ja terveydenhoitaja tuli paikalle. Sopersin jotain epämääräistä ja nousin ylös. Hän halasi minua ja jatkoin itkemistä, tuntien oloni todella surkeaksi.

 Olin jälleen Haapajärvellä, paikallisessa K-Kaupassa ostoksilla. Olin ostamassa jostain syystä Gilletten partaterää, ja olin kassalla jonottamassa sen vuoksi. Mukanani oli läppäri ja olin irkissä samaan aikaan, kirjoitellen erään kaupungin kanavalla. Jostain syystä tuo partaterä rinnastui unessa itsetyydytysvälineeseen ja kirjoitin irkissä, että olen ostamassa sitä iltaa varten. Kirjoitin vielä "Nyt kassalla!" ja lähetin viestin irkkiin, kone nimittäin oli siinä vaiheessa jo maksutiskillä ja koska irkkaajat välillä kirjoittelevat tosi epämääräisistäkin paikoista ja tilanteista,  oli ajatus minusta hauska. Kassaneiti otti läppärini ja ilmoitti laittavansa senkin muovipussiin. Maksoin ostokseni ja kävelin ulos pyörälleni. Muistin siinä vaiheessa, että jotain jäi vielä ostamatta ja laitoin muovipussin lukitsemattoman pyörän tarakalle ja lähdin kävelemään takaisin kauppaan. ( Ihan normaali tapa ko. paikkakunnalla jättää pyörä lukitsematta, ostokset sarviin, autot lukitsematta, vauvat ulos rattaissa... Kaikkea sitä mitä isoissa kaupungeissa ei todellakaan voi enää tehdä. )

Palattuani kaupasta oli fillarini varastettu. Kiroilin ja muistin sitten, että läppäri oli fillarissa kiinni ja että sekin oli mennyt nyt. Edelleen vihaisena lähdin kävelemään kaupan pihalta pois, kohti entisen postin tiloja. Vaikka oli kesä, oli pihaa ympäröivällä nurmialueella isot kinokset lunta. Huomasin Duudsonien Jarpin, joka oli kinoksen toisessa päässä, siellä päin missä pyöräni oli ollut. Sain siitä idean ja kävelin kohti toista päätä, jossa näin olevan HP:n ja Jarnon. Kerroin HP:lle, että fillarini oli varastettu ja kysyin, olisiko varas kenties edes vahingossa jäänyt heidän nauhalleen kun olivat kerran kuvanneet siihen suuntaan. HP kelasi hetken kameran kuvaa ja ilmoitti sitten varkaan todella jääneen kuvaan. Hän käänsi näyttöä ja näin kuvan nuoresta, noin 8-10-vuotiaasta pojasta, joka sieppasi pyöräni matkaansa. Kysyin HP:ltä tietäisikö hän kenties suuntaa, johon fillarivaras lähti. Hän viittasi keskustan suuntaan päinvastaiselta puolelta, kuin missä juuri seisoimme. Kiitin ja ilmoitin lähteväni varkaan perään, toivoen löytäväni pyöräni ja läppärini vielä.

Jostain syystä HP ja Jarppi seurasivat minua. Ja vielä kummemmasta syystä pian havaitsin, ettemme olleet enää edes Suomessa, vaan Venezuelassa. Kiertelimme kurjan näköisiä kujia pitkin, joka puolella oli pelkkää tallaantunutta likamaata ja surkeita kojuja, jotka esittivät ihmisten asuntoja. Pääsimme yhden hökkelin luo ja kysyimme sen pihalla olleelta mieheltä pojasta, joka näkyi nauhalla. Hän viittoi meitä menemään hökkelin taakse. Samaan aikaan kuulimme jostain, kuinka joku selitti suomeksi pyörien menevän suoraan palasiksi täällä ja niistä koottaisiin uusia pyöriä, jotta omistaja ei tunnistaisi enää omaansa. Läppärinikin olisi kuulema melko varmasti jo myyty tähän mennessä. Olin älyttömän vihainen ja kun näin pojan viimein, menetin hermoni täysin. Hän oli juuri työntämässä isoa pakastearkkua maakielekkeeltä vieressä virtaavaan jokeen ja tekikin sen siinä välissä, kun juoksin häntä kohden raivoissani.

Tästä vaiheesta muistan vain enää HP:n ja Jarpin riemuinneen ulkomaanmatkastaan (Venezuela sijaitsi muka suoraan Suomen vieressä, tai jopa sisällä jossain päin Etelä-Suomea. Hämärä mielikuva, että Varkauden kohdalla, mutta sekin sijaitsi unessa noin Someron korkeudella idässä...) ja minun olevan yhä vihainen ja surullinenkin läppärini vuoksi (sain sen äidiltäni joululahjaksi, muuten en varmaan olisi niin tuntenut surupuolta asian johdosta).